Suomen ja Viron yhteydet tulivat minulle omakohtaisiksi 1990-luvulla, kun nuorena historianopiskelijana opiskelin viron kieltä ja reissasin uutterasti Tallinnassa ja Tartossa. Viro-harrastukseni syveni viitisen vuotta sitten, kun ryhdyin selvittelemään Tarton ja Helsingin yliopistojen yhteisessä tutkimushankkeessa maiden välisten kulttuurisuhteiden historiaa ja sain käsikirjoittaa Suomen ja Viron itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin näyttelyn Silta/Sild.
Menemättä varhaisempaan historiaan voi nähdä, miten suomalaisten ja virolaisten suhteet tiivistyivät 1900-luvun alussa. Siihen oli vaikuttamassa Viron vuoden 1905 kansannousu, jonka seurauksena Virosta muutti Suomeen kolmisen tuhatta poliittista pakolaista. Virolaiskoloniaan kuului useita politiikan ja kulttuurin tulevia merkkimiehiä, kuten Konstantin Päts, Jaan Teemant ja Friedebert Tuglas, joille Suomi nyt tuli tutuksi.
Suomessa kiinnostuttiin naapurimaasta. Estofiili Vihtori Alava, joka majoitti Pätsiä ja Teemantia maatilallaan, suomensi Kansallisteatterille 1908 Vanemuine-teatterin avajaisnäytelmän, August Kitzbergin Tuulten pyörteessä, joka kuvasi tuoreeltaan vuoden 1905 levottomuuksia. Se oli ensimmäinen Suomessa nähty virolaisnäytelmä, ja jatkoa seurasi pian.
Kulttuurinvälittäjinä kunnostautuivat erityisesti suomalais-virolaiset avioparit. Suomalaiskirjailija Aino Krohn oli avioitunut jo vuonna 1902 kansanrunoudentutkija Oskar Kallaksen kanssa. Tartossa Aino Kallas liittyi Nuoren Viron (Noor-Eesti) kirjailijaryhmään. Omien virolaisnovellien lisäksi 1910-luvulla syntyi käännösantologioita ja esseitä, joilla hän esitteli virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria suomalaiselle lukijakunnalle.
Kallasten kirjallisessa salongissa Tartossa viihtynyt Ella Murrik (myöh. Hella Wuolijoki) tuli Helsinkiin opiskelemaan 1904, liittyi suurlakon pyörteissä akateemisiin sosialisteihin ja avioitui 1908 kansanedustaja Sulo Wuolijoen kanssa. Viron kansannousu 1905 antoi hänellekin aiheen esikoisnäytelmään Talon lapset (1912), joka esitettiin tuoreeltaan sekä Virossa että Suomessa.
Noor-Eestin johtohahmo oli niin ikään Helsingissä opiskellut kirjallisuudentutkija-runoilija Gustav Suits, jonka puoliso oli suomalainen Aino Thauvón. Heidän myöhempi Tarton-kotinsa muodostui varsinaiseksi virolais-suomalaiseksi kulttuurikeskukseksi.
Kirjallisia suhteita rakensi diplomaattisilla taidoillaan poliittisena pakolaisena Suomeen tullut toimittaja Eduard Virgo, jonka rouva oli suomalainen Viola Autio. Virgo vironsi 1910-luvulla runsaasti suomalaista kirjallisuutta, välitti virolaisia näytelmiä Suomeen ja kutsui suomalaisia näyttelijöitä esiintymään Virossa.
Samaan aikaan suomalaisille jugend-arkkitehdeille sateli tilauksia Virosta, jossa ei vielä ollut kansallista arkkitehtikuntaa. Eliel Saarinen ja Armas Lindgren suunnittelivat useita kohteita Tallinnassa ja Tartossa. Lindgrenin kädenjälkeä oli vuonna 1906 valmistunut Tarton Vanemuine-teatteri. ”Kuin maan syvyyksistä noussut taikalinna”, taloa ihasteltiin.
Vuonna 1908 Lindgren ja Wivi Lönn voittivat Tallinnan teatteri- ja konserttitalo Estonian suunnittelukilpailun. Arkkitehtien työnjako ei vastannut ajan sukupuolioletuksia. Teatterin avajaisissa elokuussa 1913 Lindgreniä kiitettiin oivaltavista tilaratkaisuista ja Lönniä julkisivun ja sisätilojen aistikkaasta koristelusta, minkä Lindgren oikaisi: ”Se oli kyllä täsmälleen toisinpäin”. Avajaisten suomalaisväriä täydensi, kun Viron Kirjallisuuden Seuran tervehdyspuheen piti Aino Kallas.
Estonia oli valmistuessaan Tallinnan kookkain rakennus, jossa kehittyivät rinnan kansallinen puhenäyttämö, ooppera, baletti ja konserttitoiminta. Estoniassa vieraili tuoreeltaan myös suomalaisia taiteilijoita, kuten tenori Wäinö Sola ja näyttelijä Hilma Rantanen, joka opetteli viron ja jäi muutamaksi vuodeksi Estonian henkilökuntaan.
Maailmansodan melskeiden jälkeen Suomen ja Viron lähentyminen jatkui, nyt jo valtiovallankin tuella. Aino Kallas ja Hella Wuolijoki nousivat maailmanmaineeseen Suomen ja Viron yhteisinä kirjailijoina.
Mikko-Olavi Seppälä
Kirjoittaja on Suomen Viron-instituutin säätiön hallituksen jäsen
