Olen nyt asunut vuoden Tallinnassa. Yksi uuden asemapaikan vähän odottamatonkin seuraus on ollut se, että Helsinki on tullut minulle läheisemmäksi. Laivat sahaavat lahden yli monta kertaa päivässä, ja kahvilan pöydässä voi tehdä töitä ihan yhtä sujuvasti kuin toimistollakin. – Entisestä kotikaupungistani Turusta ei niin tullut lähdettyä, jos ei ollut erityistä asiaa. Omassa elämässä tuli näin näkyviin se sinänsä se vähän harmittavakin fakta, että Suomen ja Viron yhteys on luontevimmillaan pääkaupunkien yhteyttä.
Toki Helsinkiin matkustamiseen on nyt myös enemmän syitä. Työ Suomen Viron-instituutin kulttuurin ohjelmapäällikkönä velvoittaa tuntemaan kotimaan tapahtumia ja toimijoita entistä paremmin. Matkustan Helsinkiin oppimaan ja täyttämään aukkoja tiedoissani, mutta entistä enemmän myös elämyksen takia.
Helsinki on kaupunkina kutsuva ja saavutettava. Näitä ominaisuuksia on tietoisesti kehitetty viime vuosien aikana. Keskustakirjasto Oodin seinällä on kyltti, jossa nimenomaan annetaan vieraalle lupa viettää tilassa aikaa ja hengailla ilman erityistä syytä tai tarkoitusta. Syyskuisena tiistaipäivänä väkeä riittikin: lukemassa ja työskentelemässä, tuttavia tapaamassa, lounastamassa, shakkipöytien ääreen kumartuneena tai vain ympärilleen katselemassa, niin kuin minä. Kattoterassilta avautui näkymä laajalle, Töölönlahteen ulottuvalle puistoalueelle, jossa kuljettiin jalan, pyörällä, potkulaudalla, lastenrattailla, pyörätuolilla, skeittilaudalla ja rullaluistimilla. Aukiota reunustavat kansalliset merkkipaikat: Oodin lisäksi kansalaistori, Kiasma, musiikkitalo ja Finlandia-talo. Arvokas ja arkinen rinta rinnan.
Tämänkertainen matkani liittyi museoihin ja ajankohtaisiin näyttelyihin. Kahden työpäivän aikana ehdin vierailla Kiasman ARS22-näyttelyssä, Design- ja arkkitehtuurimuseoissa, kaupunginmuseossa, Amos Rexissä ja Helsingin taidemuseossa (HAM). Jokainen oli omanlaisensa elämys, mutta muutaman päivän kuluttua jäljelle jäi yleisvaikutelma: Helsinki on muuttunut, ja se on tulosta vuosien suunnitelmallisesta työstä. Helsingin saavutettavuus ei tarkoita vain sitä, että kaikkialle pääsee portaita kiipeämättä – vaikka sekin on mukavaa – vaan syvällisempää paneutumista toisen ihmisen tilanteeseen, toiminnan ja vastaanottamisen edellytyksiin.
Käyttäjäkokemukseen on perusteellisesti paneuduttu esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseossa. Museokäynti ei maksa mitään. Museon ala-aula muistuttaa olohuonetta, ja se kiinnostaa niin saunanäyttelyyn tutustuvia pappoja kuin vanhempiensa kanssa saapuvia taaperoitakin. Osallisuuskysymykset on otettu huomioon museon strategiassa. Näyttelyt on suunnattu kaupunkilaisille, ja ei-ammattilaiset ovat osallistuneet niiden kuratoimiseen. Museon pysyvässä näyttelyssä yksi seinä on esimerkiksi pyhitetty skeittareille, joiden tapa ottaa kaupunkia haltuun on täysin omanlaisensa. Täällä kasvatetaan juuria erilaisille helsinkiläisille.
Kaartinkaupungin Designmuseossa käsitellään saavutettavuuden ja poissulkevuuden kysymyksiä avoimesti ja useista näkökulmista. 1950-luvun rasistiset kuvitukset ovat vitriineissä näkyvillä, mutta taustoitettuina: näin näistä asioista tuolloin ajateltiin, nyt ymmärrämme paremmin. Designmuseon yksi osasto on omistettu identiteetille: Miten pyörätuoleihin voidaan tuottaa varusteita, jotka eivät näytä hoitovälineiltä? Mitä romaninainen viestii koruillaan? Onko mahdollista tuottaa vaatteita ja asusteita, jotka eivät ota kantaa käyttäjänsä sukupuoleen?
Muotoiluluotain on 1990-luvulla kehitetty menetelmä, jonka avulla käyttäjät voivat saada äänensä kuuluviin tuotekehittelytyössä. Näyttelyssä esitellään professori Tuuli Mattelmäen Väinö-projekti, jossa selvitettiin, miten ikäihmisille olisi mahdollista kehittää heidän omien toiveidensa mukaisia ympäristöjä, apuvälineitä ja palveluita. Prosessissa apuna vanhuksilla olivat kamera, legopalikat ja post-it-laput. Asiakaskokemus on mukana myös äitiyspakkauksen muotoilussa. Se on esimerkki palvelumuotoilusta. Äitiyspakkaus tosin syntyi aikana, jolloin palvelumuotoilu-sanaa ei vielä käytettykään.
Designmuseo ja arkkitehtuurimuseo ovat lähivuosina yhdistymässä kokonaisuudeksi, joka kutsuu kävijän katsomaan asioita muotoilijan ja arkkitehdin silmin ja kysyy, voisiko kaiken tehdä paremmin. Näyttää siltä, että varsinkin Designmuseo on jo hyvää vauhtia etenemässä kohti katsojan osallistamista.
Helsingin-vierailu muistutti monin tavoin ihmisyyden moninaisuudesta. Viggo Wallensköldin teoksissa Helsingin Taidemuseossa rinnat ja penis esiintyvät sopuisasti samassa ruumiissa. Ihmisen amputoitu torso on liitetty koneen tai hautakiven osaksi. Friherrinnan-teoksessa keskustelevat henkilöhahmon sisäinen ja ulospäin näkyvä ikä. Arkkitehtuurimuseon Eläköön Wivi Lönn! -näyttelyn esittelyssä pahoitellaan sitä, että näyttelyteksteissä joudutaan kaksijakoisesti viittaamaan naisiin ja miehiin, jotta Lönnin ja hänen kaltaistensa varhaisten naisarkkitehtien merkittävä työ aikansa sukupuolinormien esiin nostamiseksi tulisi näkyväksi. Kiasman seinällä mahdollisille ihmettelijöille selvitettiin, miksi näyttelyistä kerrotaan myös venäjäksi. (Niin on tehty vuodesta 2013 alkaen.) – Meitä on moneksi, ja julkisessa tilassa kaikkien tulisi tuntea itsensä hyväksytyiksi.
Saavutettavuuden ja kutsuvuuden kysymykset eivät ole pelkkää palveluiden hienosäätöä. Oma kokemukseni vahvistaa tämän. Valmistumiseni yliopistosta myöhästyi todennäköisesti vuosia siksi, että Turun yliopiston kirjastossa minua oli aikanaan vastaanottamassa virkailija, jonka katse kysyi, mitä varten tulin ja miksi kannan kengissäni hiekkaa kirjaston käytäville.
Suomen Viron-instituutin ohjelmapäällikkö Duha Elsayed
