…leidsin enda viimaks Vallikraavi tänava otsalt ja pöördusin sinna sisse. See on kõige kaunim tänav kogu Tartus. Vähe on neid, kes ta võlule on suutnud vastu panna.
(Bernard Kangro 1990[1958]: Jäälätted.)
Instituutin juhlavuoden ohessa vietän myös henkilökohtaista merkkivuotta; olin kevään 1991 vaihto-opiskelijana Tarton ylipistossa. Olin käynyt ensimmäisen kerran Tartossa kaksi vuotta aiemmin, Helsingin yliopiston viron opiskelijoiden retkellä. Yövyimme tuolloin uudenkarheassa asuntolassa Tuglase tänavalla. Kävelimme kevätillassa Toomemäellä, ihastuin Tarttoon ja Vallikraaviin, mutta ennen muuta ihastuin viron kieleen.
Bernard Kangro on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi, mutta viroa osaavalle Kangron tuotanto tarjoaa kiinnostavan näkökulman erityisesti ulkovirolaiseen kirjallisuuteen. Luin Jäälätted ensimmäisen kerran Tartossa juuri 1991. Pidin Kangron kirjoista, sillä niissä Tartto, johon samaan aikaan tutustuin, on ikään kuin yksi päähenkilö, nähtynä ajallisesti ja paikallisesti toisesta näkökulmasta. Luin niitä myös kielen vuoksi.
Vieraan kielen opinnoissa huomio kohdistuu yleensä eroihin: sanasto on tunnistamatonta, ja merkitysten rajat kulkevat eri kohdissa kuin omassa kielessä, on omaan suuhun vaikeita äänteitä, on vaikeasti opittava artikkelisysteemi, on erilainen tapa ilmaista sijaintisuhteita, tai sanajärjestys on toisenlainen.
Suomalaiselle viron kieli on kuin avaisi kodistansa uuden, piilossa olleen ikkunan. Ikkunasta avautuu uusi näkymä vanhaan maisemaan. Ensin näkee sitä, mikä on itselle tuttua. Tunnistaa yhteisiä sanoja, taivutusmuotoja, samankaltaisia rakenteita. Sitten tulevat erot: muista tuosta valita eri muoto kuin suomessa, tämän sanan merkitys on juuri päinvastainen, pelkkä konditionaali ei ole hyvä pyynnöissä, muista teititellä! Ja sitten se varmaan kaikille tuttu vaihe, jossa alkaa varoa samanlaisuuksia: onko kaunis suomea vai viroa, onko kyseessä valesõbrad, valitse varmuuden vuoksi toinen sana!
Lähisukukielten puhujilla on käytössä salainen ase: piilevä mutta aika vähällä vaivalla heräteltävissä oleva kielten taju. Se johtaa välillä vääriin tulkintoihin, joskus se pelastaa pulasta, välillä syntyy vitsejä. Lähtökielen vaikutusta suomen ja viron oppimiseen tutkitaan vilkkaasti, ja esimerkiksi Lähivertailuja/Lähivõrdlusi-sarjassa on julkaistu paljon tutkimuksia aiheesta. Kiinnostavia ovat myös tutkimukset kaksikielisten keskustelujen strategioista tai siitä, miten suomella ja virolla leikittelyä käytetään keskusteluissa vuorovaikutuksen välineenä. Näistä aiheista ovat kirjoittaneet mm. Hanna-Ilona Härmävaara ja Maria Frick.[i]
Suomella ja virolla on vanha yhteinen alkuperä, mutta yhtä hienoa on se, että sen päälle on kerrostunut eriaikaisia samanlaisuuksia ja eroja, puoleen ja toiseen lainattuja ja tässä liikkeessä pikkuisen eri suuntaan kehittyneitä sanomisen tapoja. Kun suomea ja viroa katsoo näin, erot eivät vain erota. Ne ovat toisia tapoja hahmottaa asioita: maailmasta voi puhua noinkin. Ajattelen, että tätä meidän kannattaa vaalia, opiskella sitkeästi viroa ja suomea ja pitää näitä kieliä yhteisen suhtlemisen välineinä.
(Olin myöhemmin kesätöissä Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilaisella laitoksella ja jostain syystä sain tehtäväksi soittaa Bernard Kangrolle Lundiin (muistaakseni kyse oli kirjojen tilaamisesta kirjastoon, tämä oli aikaa ennen sähköpostia). Hän ei vastannut puhelimeen.)
_______________
[i] Esimerkiksi: Härmävaara, Hanna-Ilona & & Frick, Maria 2016: Handling linguistic asymmetries via bilingual punning in conversations among speakers of cognate languages. Teoksessa Knospe, S., Onysko, A. & Goth, M. (toim.) Crossing Languages to Play with Words. Multidisciplinary Perspectives, s. 113–134. Berlin: de Gruyter.
Suomen Viron-instituutin hallituksen jäsen Minna Jaakola on suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
