Julkaisemme Helsingin yliopiston professori Janne Saarikiven juhlapuheen 4. joulukuuta pidätetyssä seremoniassa Tarton yliopiston salissa. Puhe on alkuperäisesti vuorotelleen suomeksi, viroksi sekä ruotsiksi!
Hyvät Tarton suomalaiset ja suomen ystävät!
Lugupeetud Eesti Soome sõbrad!
Ylihuomenna vietetään Suomen tasavallan itsenäisyyspäivää. Suomen itsenäistymisestä on 102 vuotta. Ja kolme päivää sitten tässä salissa vietettiin vironkielisen Tarton yliopiston satavuotispäivää.
Nämä tapahtumat ovat monin tavoin kytköksissä toisiinsa. 1800-luvun jälkipuolisko merkitsi Euroopassa nationalismin nousua. Nykyisin nationalismi samaistuu mielissämme usein muukalaisvihamielisyyteen tai haluun linnottautua omien rajojen taakse. Siksi on paikallaan muistaa, että kansallisuusaatteen syntyaikana tästä ei ollut kyse.
Varhaiset nationalistit niin Suomessa kuin Virossa olivat oman aikansa kansainvälisiä älykköjä. Suomen tai viron kielen nostaminen parempaan asemaan ei heidän ajatuksissaan merkinnyt suomalaisten tai virolaisten ylivertaisuutta suhteessa toisiin vaan tasavertaisuutta toisten kanssa. Suomessa nämä “toiset” olivat lähinnä ruotsalaisia ja venäläisiä, Virossa saksalaisia ja venäläisiä.
Taustan nationalismille muodosti tuon ajan Euroopan kulttuurinen tapetti, jossa oli monikansallisia imperiumeja, Venäjän keisarikunta, Itävalta-Unkari, Saksan keisarikunta ja niin edelleen – sekä saksan, ranskan ja venäjän kaltaisia kulttuurikieliä. Ja sitten oli muita, rahvaan kieliä, joiden käyttö oli kodin ja paikallisyhteisön ulkopuolella vähäistä.
Nationalistit halusivat aktivoida ihmiset ottamaan vastuuta elämästään. He olivat siis pikemminkin demokraatteja kuin nationalisteja sanan nykyisessä merkityksessä. He olivat kansanvallan kannattajia vaativat mahdollisuutta opiskella ja hankkia sivistystä ihmisten omalla kielellä. He muistuttivat, että kansankulttuuri on sekin kulttuuria, jolla on vuosisataiset ja -tuhantiset juuret.
Tähän toimintaan liittyi kansanrunouden keruu, murteiden ja sukukielten kuvaus. Elias Lönnrotin Kalevala ja Friedrich Kreutzwaldin Kalevipoeg, M. A. Castrénin samojedikielten kieliopit, Ferdinand Wiedemannin sanakirja viron murteiden sanastosta, Jakob Hurtin kansanrunouden kokoelma ja monet muut tuon ajan kielitieteelliset ja kansanrunouden tutkimuksen teokset ovat tieteellisiä hankkeita, jotka liittyvät monin tavoin tähän historialliseen saliin. Samalla ne olivat poliittinen ohjelma, joka yhdisti tieteellisen tiedon kumulatiivisuuden, joukkojen uteliaisuuden ja yksilön luovuuden kansakunnan muistin löytämiseen, historian ja identiteetin rakentamiseen kokonaisille valtioille.
Kavahdetun nationalismin juuret ovat tieteessä ja yliopistossa. Ne ovat tutkimuksessa, joka teki kansankulttuurista korkeakulttuurin veroisen tutkimuskohteen, tai suomen ja viron murteista latinan kielen ja Rooman historian arvoisen älyllisen toiminnan kentän. Tähän kehitykseen liittyy Suomen valtion synty. Siihen liittyy Viron valtion synty ja myös vironkielisen Tarton yliopiston synty.
Uusien itäeurooppalaisten valtioiden luominen tapahtui historiallisessa jatkumossa. Tarton yliopiston juhlasali muistuttaa monin tavoin kahdeksan vuotta myöhemmin valmistunutta Turun akatemiatalon juhlasalia ja parikymmentä vuotta myöhemmin valmistunutta Helsingin yliopiston päärakennusta. Kaikki kolme rakennusta jatkavat antiikin arkkitehtuurin traditiota ja siten eurooppalaisen kulttuuriperinteen pitkää linjaa. Samanalaisia rakennuksia voi tänää löytää missä hyvänsä pääkaupungissa ja yliopistossa ja tähän juuri tiivistyy nationalismin paradoksi.
Jokainen kansallisvaltio on tavallaan kopio toisista kansallisvaltioista. Sitä symboloivat samanlaiset rakennukset, tai sitten paikasta toiseen samanmuotoinen, värikenttiä hieman eri tavoin yhdistelevä lippu, tai nelitahtinen ylväs hymni, jossa kehutaan luontoa ja kansan vaatimattomuutta ja sotataitoa.
Kaikki kansakunnat kertovat tarinoita taisteluista ja kärsimyksistä. Kaikilla niistä on alituinen kiusaus uhriutua, kertoa omasta historiastaan versiota, jossa oma kansa on ollut alistettu eikä koskaan alistaja.
Kun luen virolaista mediaa, tuntuu joskus, että virolaisen identiteetin kulmakivi on se, että maa elää jatkuvassa vaarantilassa. Huolimatta kolmesta menestyksekkäästä itsenäisyyden vuosikymmenestä haluavat monet Virossa yhä katsoa itseään ennen kaikkea Venäjän tai Euroopan unionin uhkaamana kulttuurialueena pikemminkin kuin itsestään vastuullisena ja omalla alueellaan täysin suvereenina kansakuntana.
Vaikka historia on vain yksi, tekevät kaikki kansat valintoja kollektiivisessa identiteessään, muistelevat yhtä, ja jättävät muistamatta toista. Suomessakin, jossa muistellaan mielellään talvisotaa. Silloin jouduimme ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selvisimme sankarillisen taistelun avulla. Hieman hankalampaa on muistella jatkosotaa, jossa Suomi hyökkäsi kauas omien rajojensa taakse yhdessä totalitaristisen valtion kanssa.
Talvisodan tapahtumista on juuri nyt 80 vuotta. Oma isoäitini, joka oli tapahtumien silminnäkijä ja -kokija, ei ehkä aivan ollut sisäistänyt sankarimyyttiä Suomussalmen metsien Thermopylaista. Hänen tarinassaan talvisodan alkupäivistä korostui odottamattomuus. Oma isäni oli tuolloin kaksikuinen imeväinen. Mummoni – minulle hyvin läheinen ihminen, jonka ehdin tuntea yli 35 vuotta – kertoi, miten hän ei ollut lainkaan huomannutkaan mitään maailmanpoliittisia tapahtumia, vaan ajatteli vain lastaan. Mutta niin vian eräänä päivänä pommikoneet risteilivät Helsingin päällä, räjähdykset kaikuivat, sireenit soivat ja ihmiset itkivät. Piti lähteä evakkoon Espooseen, joka tuolloin oli maaseutua.
Ukkini osallistui molempiin sotiin rintamalla. Hän oli lähtökohdiltaan vasemmistolainen ja ehkä hieman boheemi. Silti hän oli varma siitä, että aseellinen taistelu työväestön ihannemaata Neuvostoliittoa vastaan oli oikeutettua ja välttämätöntä. Hän haavoittui ja hänet palkittiin mitalein, mutta hänen tarinoissaan en silti koskaan muista kuulleeni paatosta, mikä usein leimaa marmoritaulujen ja sankarihautojen ympäristöjä, paraateja ja itsenäisyyspäivän vastaanottoja.
Kun ajattelen tuota myöhemmin professorina ja taidemuseon johtajana toiminutta miestä ja sitä miten hän vuosikaudet taisteluhaudoissa rämpiessään lunasti jälkipolville oikeuden olla loukkaantunut tykkitulen asemesta huomattavasti vähemmän pelottavista asioista, tunnen suurta kiitollisuutta koko hänen sukupolveaan kohtaan. Väinö Linnan kuvaamat suomalaiset sotilaat puhuivat erilaisia murteita ja purnasivat esimiehilleen, mutta tekivät silti, mitä osasivat historiallisten tapahtumien vuossa. Ajattelen, että varjelemme tämän polven muistoa parhaiten olemalla moninaisia. Kuten sotavuosina, ei isänmaa tänäänkään kuulu vain niille, jotka kovaäänisimmin hehkuttavat suomalaisuuttaan vaan aivan kaikille suomalaisille, vasemmistolaisille ja oikeistolaisille, persuille ja hipeille, kukkahatuille ja varttinatseille. Emme aina ymmärrä toisiamme, mutta isänmaamme on yhteinen, ja siinä jaamme elämämme samoilla kaduilla ja rannoilla.
Elämämme risteää kylien, kaupunkien, valtakuntien ja valtioliittojen elämien kanssa. Niiden puitteissa näemme ja koemme kaiken. Jos olemme viisaita, teemme sen, minkä voimme, muuttaaksemme aikaa ympärillämme paremmaksi, mutta hyväksymme samalla kohtalomme.
Emme ole valinneet isänmaatamme, vaan olemme syntyneet sinne. Isänmaa on valinnut meidät. Syntymämme on kutsu ymmärtämään esi-isiemme elämää, ja suuntaamaan lastemme tulevaisuutta viisaan elämän suuntaan.
Soome ja Eesti ajalugu on omavahel tihedalt seotud. Soome ja eesti keel on mõlemad pärit läänemeresoome algkeelest, mida on räägitud ilmselt mitte Soomes vaid pigem Eestis või Ingerimaal. Jälgides meie geneetilisi linju kaugele minevikku, on meil kõigil esivanemaid, kes on seal elanud. Seal need istusidki koos, alla sada põlvkõnda või umbes 2000 aastat tagasi. Juba sellest ajast on olemas eesti-soome sidemed. Rahvaluule tunneb Soome silla, Soome lahe randade ühendustee.
Samuti tekkisid ka kaasaegsed Soome ja Eesti riik üheskoos, samas ajaloolises kontekstis. Mõlemate riikide tekkimises osalesid paljult ka samad inimesed. Kuna Eestis oli veel oma raha, Eesti kroon, siis oli 100 krooni pangatähe peal Lydia Koidula pilt ja tema luule Soome sild aastalt 1881. See sisaldab luuletaja unenägu, kus Soome ja Eesti vahel on tekkinud sild, mille ühendatud õlad kandvad ühtsat isamaad.
Soome ja Eesti riikide ja riigikeelte ajalooline tekkimine ühest juurest on näha ka Tartu ülikooli aulas. Kuna eestikeelset rahvusülikooli rajati, siis võeti paljud professorid Soomest. Tartu rahvusülikooli esimesse õpetajapõlvkonda kuulusid soome arheoolog Tallgren, soome geograaf Granö, soome rahvaluuleuurija Manninen, keeleteadlane Kettunen ja paljud teised. Tartu pakkus nendele intellektuaalidele võimaluse töötada eemal Soomest, selle poliitilist ja isiklikutest konfliktidest, ja olla paljudes asjades teisel arvamusel kui Soome silmapaistvad professorid tol ajal. Nõnda arendas see kreatiivsust, mitmekesilisust teaduses. Eestile pakkus see võimaluse saada rahvusvaheliselt väljapaistvad teadlasi õpetama eesti keeles.
Tänäänkin Suomen ja Viron kohtalo on monin tavoin samankaltainen. Olemme osa Euroopan reunalle ulottuvaa suomalais-ugrilaista kielijatkumoa ja euraasista taigavyöhykkeen kultuurialuetta. Kun tämän jatkumon keskialueilla Venäjällä suomalais-ugrilaisten kielten tulevaisuus on yhä hämärämpi ja tummempi, elää suomalais-ugrilainen kulttuuri voimakkaana Suomessa ja Virossa.
Olemme reunavaltioita kahden valta- ja kulttuuripiirin rajalla, ja niin menneisyytemme kuin tulevaisuutemme liittyy siihen, miten näiden kahden valtapiirin suhteet kehittyvät. Hyödymme hyvistä suhteista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja lännen valtapiirin puitteissa olemme onnistuneet luomaan elinvoimaisia valtioita. Ihanteellisessa tulevaisuudessa olemme silti tiiviisti kytköksissä myös monikansalliseen Venäjään, jonka alue on kielellinen alkukotimme. Tänäänkin on tärkeää tehdä omassa mielessään ero Vladimir Putinin johtaman autoritäärisen järjestelmän ja venäjäläisten ihmisten välillä.
Eurooppalaisissa kansallisvaltioissakin on uhkakuvia. Talvisodassa saimme ehkä pysäytettyä venäläiset tankit, mutta ehkäpä niitä vaarallisemmaksi osoittautuvat kuitenkin lopulta englanninkieliset laulut, pelit ja muut mediatuotteet. Suomen kieli, joka vain noin 150 vuotta sitten nostettiin kansan puhekielestä korkeakulttuurin ja hallinnon kieleksi, on yhä vähemmän tarpeen kansainvälisessä työelämässä. Jopa suomalaisissa korkeakouluissa siirrytään nykyisin opettamaan englannin kielellä yhä varhaisemmassa vaiheessa.
Kun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1861 väitteli Helsingin yliopistossa suomen kielellä, yritti yliopiston johto ja myös vastaväittäjä saada häntä luopumaan radikaalista aikeestaan ja ehdotti, että väitös pidettäisiin kuitenkin sivistyskielellä ruotsiksi. Yrjö-Koskinen joutui tuolloin tokaisemaan, että hänen sivistyksensä kieli on suomi. Tämä tarina saa minut surulliseksi, ja paljolti siksi, että kun opiskelijani Helsingin yliopistossa näinä päivinä kirjoittavat suomenkielisiä väitöskirjoja, heitä muistutetaan yhä useammin siitä, että ne olisi parempi laatia kansainvälisellä sivistyskielellä – siis englanniksi.
Sivistys ja oma kieli ovat kuitenkin yhtä tänään samalla tavoin Yrjö-Koskisen aikaan. Tästä muistuttaa meitä Tarton yliopiston satavuotisen vironkielisyyden vuosipäivä. Kun olen kielitieteen tutkija, voisin muistuttaa lukemattomista tavoista, joilla ajattelu, kulttuuri ja oma kieli ovat kytkeytyneet toisiinsa.
Vain Suomen kielessä eduskunta käsittelee budjettiä riihessä. Vain suomen kielessä poliitikot yrittävät saada hyötyä iltalypsyllä. Jokainen suomen kielen lause – tai viron kielen lause – sisältää assosiaatioita, metaforia ja muita ajatuksen takaportteja, joita saman lauseen englanninkielinen käännös ei ikinä sisällä. Siksi monikielisyys ei ole ylellisyyttä, vaan ihmiskunnan elinehto, moninaisuuden, moniäänisyyden ja yllättävän luovuuden, uuden luomisen välttämätön henkivakuutus.
Suomen kielessä on sellainen sana kuin viitsiä, joka voi olla hyvin vaikea kääntää englanniksi, siitäkin huolimatta, että se on yleisimpiä suomen sanoja. Viitsimmekö tänään vielä viljellä suomenkielistä korkeakulttuuria englanninkielistyvän työelämän ja koulutuksen oloissa? Jos tämä puolustuslinja ei pidä, eivät uudet taisteluhävittäjät tai sotalaivatkaan auta.
Näihin kahteen puolusvoimien hankkeeseen aiotaan lähiaikoina investoida yli 11 miljardia euroa. Se on varmaan aivan hyvä, tässä kavalassa ja epävarmassa maailmassa. Mutta pitäkäämme huolta myös siitä, että niiden rajojen sisällä, joita uudet sotakoneet vartioivat on jotain erityislaatuista puolustettavaa.
Kuinka paljon aiomme investoida siihen, että myös tulevaisuudessa olisi suomenkielinen yliopistokoulutus, suomenkielinen lukio, suomenkielinen työelämä, suomenkielinen media? Luvatkaamme itsellemme, että vähintään kymmenen prosenttia siitä, mitä investoimme suomalaisuutta puolustaviin sotakoneisiin. Vai olisiko kaksikymmentä prosenttiakaan liikaa?
Och naturligtvis alldetsamma på svenska. För det är i dethär landet där finsk- och svensktalande befolkning har levt tillsammans, skapat modernt rik tillsammans och försvarat det tillsammans genom seklen. Så ska vi också bevara våra språk, våra lokala kulturtraditioner tillsammans i framtiden. Inte darför att vi är bättre än andra folker i världen, utan darför, att världen utan oss, utan våra traditioner, våra språk och dialekter är betydligt mer tråkig, ointressant, monoton, dum. Det är för mångfaldighets och kreativitetes skull vi talar om betydelse av finskan och svenskan, inte darför att vi är mot någon som inte är finsk eller svensk, inte darför att vi ska stänga gränserna för någon. Tvärtom. Alla är välkomna i vårt langd. Men det här är ännu vårt land, vårt fosterland, och det finss vissa saker här som inte finns någon annanstans som vi vill bevara och försvara.
Entä viittimmekö rakentaa Suomen siltaa yhä tänään? Onko Suomen ja Viron yhteys vielä samalla tavoin merkityksellinen kuin Koidulan aikana? Tai Friedebert Tuglasin aikana, joka kirjotti Suomen sillasta Suursaaressa, ainoassa paikassa koko maailmassa, josta molemmet Suomenlahden rannat voi nähdä. Tai Kekkosen aikana, joka tästä samasta puhujanpöntöstä vuonna 1964 puhui viron kieltä 20 vuotta isolaatiossa olleelle Viron kansalle muistuttaen, että muun maailman silmissä Viro on yhä tärkeä. Tai silloin kun työskentelin Tarton yliopistossa ja presidentti Tarja Halonen, juuri Tarton yliopiston kunniatohtoriksi valittu, puhui tälta samalta podiumilta viroksi.
Minkä muun maan johtaja tulee Suomeen puhumaan suomea kuin Viron? Minkä muun maan johtaja saapuu Tarttoon puhumaan viroa kuin Suomen? Suomen ja Viron yhteys on ainutlaatuinen. Siltaa ehkä emme koskaa näe, mutta tunneli saattaa olla tulevaisuutta jo melko pian. Kun teknologinen kehitys yhdistää kaksi valtakuntaa, on aika kysyä, miten käy henkisen kehityksen. Jos käytämme kaksikymmentä miljardia tunneliin, tulisi meidän käyttää ainakin kaksi miljardia tunnelin luoman henkisen infrastuktuurin muutokseen.
Meidän on alettava luomaan maata, joka puhuu suomea ja viroa lahden molemmilla rannoilla. Tällä on kiire. Kohta kulkevat junat pääkaupunkien välillä 20 minuutissa ja uusi yhteisö on syntynyt. Tarvitsemme Helsinkiin päiväkoteja kouluja, joissa suomalaiset lapset oppivat viroa korkealla tasolla, nyt enemmän kuin koskaan.
Peab uuesti arendama hakkama juba pooleks unustatud soome keele professionaalset õpetust Eestist. Mis siis kui uues Talsinkis peaksime suhtlema omavahel eesti- ja soome keeles asemel inglise keeles? Kas see koht ikka on Helsingi ja Tallinna, Soome ja Eesti. Või on sellest saanud juba mingi ülerahvuslik, ajaloota kogukond, mida ühendab inimeste asemel suur raha ja äri.
Suomi ja Viro ovat todellisesti itsenäisiä vain yhdessä. Maidemme juuret ovat yhtä, ja niiden kohtalo nyt ja tulevaisuudessa on yhteinen, sittenkin vaikka identiteemme ovat yhä moninaisempia. Näin onkin kirjoitettu Euroopan unionin, tuon hydramaisen, monihaaraisen valtio-olennon motossa. Siihen me kuulumme. Moninaisuudessa yhtenäinen. E pluribus unum.
Toivotan teille hyvää itsenäisyyspäivää!
Eläköön Suomi! Eläköön myös Viro!
Elagu Soome-Eesti sõprus!