Suomen Viron-instituutti esittelee tänä keväänä ruotsinkielistä Suomea ja suomenruotsalaista kulttuuria. Ymmärtääkseen suomenruotsalaisuuden käsitettä on ymmärrettävä sen juuria.
Pohja suomenruotsalaiselle identiteetille kehittyi hiljalleen 1300-luvulta lähtien, kun Ruotsin valtakunta levittäytyi *Itämeren* (tätä voisi korostaa vironkielisessä tekstissä että ei ole länsimeri) Itäpuolelle ja murteet alkoivat erkaantua omikseen. Suomi muodosti jo tällöin oman hallintoalueensa, jota johdettiin Turusta. Ensimmäinen irtaantuminen Ruotsista tapahtui kuitenkin vuonna 1809, jolloin Venäjä valtasi Ruotsin itäosat ja teki niistä Suomen suuriruhtinaskunnan. Tällöin ruotsinkieliset eivät suinkaan karanneet Ruotsiin vaan jäivät vanhoille mailleen asumaan, kuten suomenkielisetkin. Venäjän antamat vapaudet mahdollistivat elämän jatkumisen sekä kielen ja kulttuurin säilyttämisen lähes muuttumattomana, millaisena se jatkui myös vuodesta 1917 lähtien Suomen itsenäisessä valtiossa.
Romantiikan nousu 1800-luvulla herätti Suomen alueella asuvan sivistyneistön – joista suurin osa oli ruotsinkielisiä – pohtimaan kansallista identiteettiään. Tällöin monet innostuivat fennistiikasta ja suomalaisen tarinan rakentamisesta. Termi ”suomenruotsalainen” syntyi vasta 1910-luvulla, kun ruotsinkielinen kansanosa alkoi tuntea kielensä uhatuksi suomen kielen yleistyessä akateemisella ja hallinnollisella tasolla 1900-luvun taitteessa. Tällöin voidaan myös väittää itse “suomenruotsalaisuuden” käsitteen syntyneen.
Tässä vaiheessa ruotsinkieliset Suomessa joutuivat miettimään oman kielensä suhdetta Ruotsissa puhuttavaan ruotsiin. Itsenäistymisen jälkeen päätettiin, että suomenruotsi pidettäisiin alisteisena Ruotsin akatemialle, eli Ruotsin kieltä säätelevälle instituutiolle, eikä omaa kieltä aleta ylläpitämään. 280 000 ”suomenruotsalaista” ei asiantuntijoiden näkemyksen mukaan ollut tarpeeksi suuri ryhmä pitääkseen yllä omaa kieltään. Suomessa Kotimaisten kielten keskus tosin ylläpitää omaa finlandismien, eli suomesta suomenruotsiin tulleiden lainasanojen sanakirjaa, mutta myös suomenruotsalaisille on suosituksena seurata virallisissa yhteyksissä Ruotsin akatemian ohjeistuksia.
Yli 200 vuoden erosta johtuen kansallinen yhteenkuuluvuus Ruotsin kanssa on kadonnut ja lähes poikkeuksetta suomenruotsalaiset pitävät Suomea omana kotivaltionaan. Suomenruotsalaisilla on vahva edustus niin eduskunnassa kuin yritysmaailmassakin. Suomenruotsalaisilla on todennäköisesti myös eniten erilaisia sanomalehtiä ja yhdistyksiä henkilöä kohden vertailtuna mihin tahansa kansanryhmään maailmassa. Kymmenien aikakauslehtien ohella päivittäin ilmestyviä lehtiä on ainakin kahdeksan. Ruotsinkielisiä teattereita on yli 100 ja erilaiset säätiöt jakavat vuosittain tukea suomenruotsalaiselle kulttuurille kymmenien miljoonien edestä.
Ruotsia puhuvien suomalaisten identiteettiä leimaa monitasoisuus. He eivät kuitenkaan identifioidu mitenkään vahvasti ”suomenruotsalaisuuteen”, vaan usein korostavat paikallisidentiteettiään. Ruotsinkieliset kaupunkilaiset puhuvat usein itsestään skandinaaveina tai maailmankansalaisina, kuten elokuvaohjaaja Niklas Kullström Suomen Viron-instituutin haastattelussa. Suomenruotsalaisuus on näin toissijaista, mutta silti se on käsitteenä (myös arkikielessä) olemassa, jotta olisi mahdollista tehdä ero ruotsalaisuuteen ja suomalaisuuteen. Suurin osa suomenruotsalaisista (Ahvenanmaalaisia lukuunottamatta) kokevat itsensä kuitenkin myös suomalaisiksi. Suomalaisuus tosin jää tärkeysjärjestyksessä usein paikallisidentiteetin ja suomenruotsalaisuuden taakse, mutta tässä asiassa on havaittavissa paljon variaatioita.
Suomenruotsalaisuutta ymmärtää parhaiten tutustumalla niin ihmisiin kuin kirjallisuuteen. Tähän tarjoutuu oiva tilaisuus, kun Suomenruotsalainen kevät jatkuu Prima Vista -festivaalilla, jossa Pohjanmaalla syntynyt ja Ahvenanmaalla asuva Karin Erlandsson esittelee äskettäin viroksi käännettyä Helmenkalastaja-teostaan Tarton kaupunginkirjastossa 9.5. kello 13.30.